Kun ihminen kertoo tilanteestaan, kuulijalle voi tulla heti mieleen ratkaisu. Yhteyshenkilö, toimintaohje tai käytännön järjestely olisi valmiina tarjottavaksi.
Ennen ehdotusta kannattaa kuitenkin kuulla, mitä toinen oikeastaan pyytää. Tarvitaanko tietoa, yhteistä ajattelua, konkreettista tekemistä vai mahdollisuutta sanoittaa asia rauhassa?
Ratkaiseminen ja kuunteleminen palvelevat eri tarpeita
Kuvitellaan keskustelu työssä. Toinen pohtii vaihtoehtoja ääneen, mutta kuulija tulkitsee sen pyynnöksi ottaa tehtävä hoitaakseen. Asia voi edetä nopeasti, vaikka alkuperäinen tarve oli vahvistaa toisen omaa päätöstä.
Hyvä tarkoitus ei siis yksin kerro, osuiko apu kohdalleen. Siksi yksinkertainen tarkistus on arvokas: mikä auttaisi tässä vaiheessa?
Minusta tämä kysymys kuuluu myös hyvään johtamiseen. Asiantuntemusta voi tarjota niin, että se lisää toisen mahdollisuuksia ajatella ja toimia. Kaikkea ei tarvitse ratkaista hänen puolestaan.
Avun vastaanottaminen ei ole velvollisuus
Tarjottu ehdotus saa myös olla tarpeeton. Toisen valinta ei muutu vääräksi vain siksi, että auttaja olisi itse toiminut toisin.
Toisinaan paras apu on hyvin konkreettista: tehtävän jakamista, oikeaa tietoa tai sovitun asian hoitamista. Joskus taas tarvitaan rauhallinen keskustelu ennen toimintaa. Olennaista on yhteinen käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä ja kenen päätöksestä on kyse.
Ajattelen, että hyvä apu jättää ihmiselle tilaa olla oman tilanteensa toimija. Auttajan merkitys ei riipu siitä, saako hän ratkaista kaiken. Se voi näkyä siinäkin, että toinen löytää seuraavan askeleensa itse.
