Kun vahvuudesta tulee rooli

Vahvuus antaa vapautta, kun sitä voi käyttää. Mutta mitä tapahtuu, kun vahvan ihmisen odotetaan olevan vahva aina?

Category:
Identiteetti ja kasvu
-
Reading Time:
4 min

”Sinä kyllä pärjäät.”

Kaunis lause. Siinä on luottamusta, arvostusta ja ehkä helpotustakin. Toinen näkee meissä jotakin kantavaa. Mutta joskus sama lause sulkee huomaamatta oven kysymykseltä: miten sinä oikeastaan voit?

Olen pohtinut, milloin vahvuus lakkaa olemasta jotakin, mitä meillä on, ja alkaa määrittää sitä, mitä meidän täytyy olla. Milloin kyvystä kantaa vastuuta tulee velvollisuus kantaa se aina? Milloin rauhallinen ei enää saa hätääntyä, ratkaisija olla ymmällään tai innostaja itse tarvita toista?

Rooli voi syntyä myös kiitoksesta

Kaikki meitä rajoittavat odotukset eivät synny vaatimuksista. Osa syntyy siitä, mistä meitä kiitetään. Kun olemme saaneet arvostusta pärjäämisestä, voi tuntua oudolta näyttää keskeneräisyyttä. Jos oma paikka yhteisössä on rakentunut auttamisen varaan, avun pyytäminen saattaa tuntua suuremmalta asialta kuin sen pitäisi.

Kukaan ei ehkä sano, ettemme saisi toimia toisin. Silti alamme ennakoida, mitä meiltä odotetaan. Otamme tehtävän ennen kuin kukaan pyytää. Sanomme, että kyllä tämä hoituu, ennen kuin ehdimme miettiä, haluammeko sen hoitaa. Vähitellen muiden odotus ja oma käsitys itsestä kietoutuvat yhteen.

Vahvuus ei silloin välttämättä katoa. Valinnanvara sen ympäriltä katoaa.

Jos osaan, onko minun aina pakko?

Minusta tässä on tärkeä ero. Se, että osaan tehdä jotakin hyvin, ei vielä tarkoita, että minun pitäisi tehdä sitä kaikissa tilanteissa. Eikä se, että olen tähän asti jaksanut, kerro, mitä haluan jatkossa kantaa.

Vastuullisuus voi näkyä myös siinä, että sanoo ajoissa: tätä en voi ottaa. Rohkeus voi olla sitä, ettei löydä heti vastausta. Välittäminen voi tarkoittaa, että antaa toisen kokeilla itse, vaikka oma tapa olisi nopeampi. Silloin vahvuus saa uusia muotoja sen sijaan, että se toistaisi yhtä tuttua liikettä.

Roolista astuminen ei silti ole aina helppoa. Joku voi yllättyä, kun aiemmin kaikkeen suostunut asettaa rajan. Myös itsessä voi herätä pettymys: enkö ollutkaan se ihminen, joksi olen itseni ymmärtänyt? Muutos tuntuu joskus epäonnistumiselta silloinkin, kun se tekee elämästä rehellisempää.

Tilaa myös sille, mikä ei ole valmista

En ajattele, että vahvuuksista pitäisi luopua. Haluaisin päinvastoin, että saisimme käyttää niitä vapaammin. Että meissä nähtäisiin muutakin kuin se ominaisuus, joka helpottaa muiden elämää. Että luotettavalta kysyttäisiin, mitä hän tarvitsee. Iloiselta, mikä häntä mietityttää. Osaavalta, mitä hän haluaisi itse oppia.

Voimme tehdä tätä myös toisillemme. Kun tuttu ihminen toimii eri tavalla kuin ennen, ensimmäinen reaktio voi olla palauttaa hänet entiseen paikkaansa: sinähän olet aina ollut tällainen. Entä jos kysyisimme, mitä hänen elämässään tai ajattelussaan on muuttunut?

Ehkä vahvuuden yksi merkki on lopulta se, että sen voi hetkeksi laskea käsistään. Voin olla vastuullinen ja tarvita apua. Voin olla rohkea ja epäröidä. Voin olla muille tärkeä myös silloin, kun en ratkaise mitään.

Ja ehkä myös lause ”sinä kyllä pärjäät” voisi joskus jatkua: mutta sinun ei tarvitse pärjätä yksin.

‍