Toinen aloittaa lauseen, ja tiedämme jo, mihin se johtaa. Hän on se, joka aina epäilee. Se, joka tarvitsee huomiota. Se, joka ei kuitenkaan muuta mieltään.
On mahdollista, että tunnemme hänet hyvin. On myös mahdollista, että kuuntelemme muistikuvaamme hänestä tarkemmin kuin ihmistä, joka on juuri nyt edessämme.
Minua kiinnostaa, kuinka paljon ymmärtämistämme rajaa se, että olemme jo päättäneet, millainen toinen on. Emme välttämättä lakkaa kuuntelemasta. Kuuntelemme vain valikoiden: etsimme hänen sanoistaan tuttua tarinaa ja ohitamme sen, mikä ei sovi siihen.
Havainto ja tulkinta eivät ole sama asia
”Hän vastustaa muutosta” kuulostaa helposti havainnolta. Silti se on jo tulkinta. Havainto voisi olla, että hän kysyi aikataulusta, nosti esiin puuttuvan tiedon tai ei vastannut kokouksessa.
Sama teko voi liittyä moneen asiaan. Kysymys voi olla vastustusta, mutta se voi olla myös yritys ymmärtää. Hiljaisuus voi kertoa välinpitämättömyydestä, mutta myös harkinnasta, epävarmuudesta tai siitä, ettei keskustelussa vielä löytynyt tilaa puhua. Emme voi ratkaista tätä vain valitsemalla mieluisinta selitystä.
Tarvitsemme toista ihmistä oman tulkintamme tarkistamiseen.
Se on minusta kuuntelemisen vaativin kohta. En kysy vain saadakseni lisää yksityiskohtia siihen, minkä jo uskon tietäväni. Kysyn niin, että vastaus saa myös muuttaa käsitystäni.
Tuttu ihminen tarvitsee tilaa muuttua
Pitkä yhteinen historia voi auttaa näkemään sellaista, mikä vieraalta jäisi huomaamatta. Mutta historia voi myös lukita. Kun ihminen yrittää toimia uudella tavalla, saatamme lukea uudenkin teon vanhan tarinan kautta.
Aiemmin hiljainen ottaa kantaa, ja pidämme häntä hankalana. Aiemmin varma epäröi, ja ajattelemme hänen menettäneen otteensa. Aiemmin kaikkeen suostunut sanoo ei, ja mietimme, miksi hänestä on tullut itsekäs.
Entä jos hän harjoittelee jotakin tärkeää? Oman näkemyksen ilmaisemista, epävarmuuden sietämistä tai rajojen tunnistamista? Jos me sallimme toisille vain sen käytöksen, joka sopii entiseen käsitykseemme, heidän muutokselleen jää kovin vähän tilaa.
Ymmärtäminen ei edellytä kaiken hyväksymistä
Toisen kuunteleminen ei tarkoita, että omista havainnoista pitäisi luopua tai että mikä tahansa käytös täytyisi hyväksyä. Voimme pitää kiinni sovituista asioista ja sanoa selvästi, mikä ei käy. Samalla voimme olla varovaisia siinä, kuinka paljon väitämme tietävämme toisen motiiveista.
On eri asia sanoa ”sovittu asia jäi tekemättä” kuin ”sinuun ei voi koskaan luottaa”. Ensimmäinen avaa keskustelun tapahtuneesta ja siitä, mitä seuraavaksi tarvitaan. Jälkimmäinen määrittelee kokonaisen ihmisen.
Ehkä hyvä kysymys ei siksi aina ole monimutkainen. Se voi olla: mitä minä en tässä vielä ymmärrä? Ja sen jälkeen vaikeampi jatko: olenko valmis kuulemaan vastauksen, joka ei tue omaa tulkintaani?
Toista ihmistä ei tarvitse kohdata joka päivä kuin täysin tuntematonta. Mutta ehkä tuttuudessakin voisi säilyttää pienen avoimen kohdan. Paikan sille, että hänessä on vielä jotakin, mitä emme tiedä.
Siihen kohtaan voi mahtua yllättävän paljon ihmistä.
