Oletetaan tavallinen hetki. Toinen sanoo, että keskeytit hänet. Sinä alat selittää, ettet tarkoittanut mitään pahaa. Se on totta. Silti hänen lauseensa jää käsittelemättä.
Tunnistan tässä kiinnostavan ristiriidan. Haluamme oppia, mutta oppimisen ensimmäinen hetki voi tuntua siltä, että meistä viedään jotakin pois: käsitys omasta huomaavaisuudesta, osaamisesta tai hyvästä tarkoituksesta. Silloin alkaa helposti puolustuspuhe, vaikka kukaan ei olisi aloittanut oikeudenkäyntiä.
Minua kiinnostaa, mitä tapahtuisi, jos palautteen ei tarvitsisi ratkaista sitä, millainen ihminen olen. Jos se saisi ensin kertoa yhdestä hetkestä ja siitä, miltä se toisesta tuntui.
Hyvä tarkoitus ei kerro koko tapahtumaa
Voin tarkoittaa hyvää ja silti ohittaa toisen. Voin olla osaava ja tehdä huonon ratkaisun. Näiden asioiden yhtäaikainen todeksi hyväksyminen vaatii enemmän kuin sen myöntäminen, ettei kukaan ole täydellinen. Se vaatii, että jätän hetkeksi oman selitykseni kesken.
Se ei tarkoita kaiken palautteen nielemistä. Toisen tulkinta voi olla epätarkka, kohtuuton tai vain yksi näkökulma. Minulla on oikeus kysyä, mihin havainto perustuu. Mutta jos kysyn vain löytääkseni siitä virheen, en oikeastaan enää kuuntele.
Ehkä vaikein lause onkin: en tunnista itseäni tästä kuvauksesta, mutta haluan ymmärtää, miten sinulle syntyi tämä kokemus. Siinä on sekä oma selkäranka että avoin ovi.
Mitä teen seuraavassa hetkessä?
Palaute jää helposti keskusteluksi siitä, mitä tapahtui ja kuka oli oikeassa. Elämä jatkuu kuitenkin seuraavassa tilanteessa. Annanko toisen puhua loppuun? Kysynkö ennen kuin tulkitsen? Huomaanko oman kiireeni vähän aikaisemmin?
Muutos voi olla näin pieni. Se ei tarvitse suurta kertomusta uudesta minusta. Eikä onnistunut palautehetki välttämättä tunnu hyvältä heti. Joskus hyödyllinen ajatus tarvitsee yön yli ennen kuin sitä pystyy katsomaan ilman puolustusta.
Haluaisin ajatella, että oman arvon ei tarvitse olla jokaisessa keskustelussa uudelleen ratkaistavana. Silloin palautteen mukana voisi tulla enemmän tietoa ja vähemmän uhkaa.
Ja ehkä minulle jäisi voimia kysyä, mitä voin tästä oppia, sen sijaan että käyttäisin ne kaikki osoittaakseni, ettei minun tarvitse oppia mitään.
