Tammikuussa on erityinen lupaus. Kalenteri näyttää hetken siltä, että elämä olisi mahdollista järjestää uudelleen. Vähemmän tätä, enemmän tuota. Paremmat tavat, kirkkaampi suunta, vahvempi minä.
Pidän uuden alun mahdollisuudesta. Mutta välillä sen kieleen hiipii ajatus, että tähän asti elänyt ihminen pitäisi jättää taakse. Että parempi elämä alkaa vasta, kun olen riittävän erilainen.
Mitä jos uusi alku ei vaatisikaan uutta ihmistä? Jos tarvitsisin uuden suhteen johonkin arkeni kohtaan, en kokonaan toista itseä?
Kaikki vanha ei ole korjattavaa
Kun katsomme elämäämme muutoksen kautta, huomaamme helposti sen, mikä ei toimi. Se on tarpeellista. Mutta samalla voi jäädä näkymättömäksi paljon sellaista, mikä on kantanut: ystävyys, uteliaisuus, tapa palata vaikeasta päivästä, kyky nauraa tai halu yrittää uudelleen.
Näitä ei yleensä kirjoiteta uudenvuoden tavoitelistaan. Ehkä pitäisi. Mitä haluan suojella siltä, että uusi vuosi täyttyy jälleen kaikesta kiireellisemmältä näyttävästä?
Säilyttäminen voi olla aktiivinen valinta. Läheinen ihmissuhde ei pysy elävänä vain siksi, että se on tärkeä. Mieluisa tekeminen ei löydä kalenterista paikkaansa itsestään. Joskus merkittävä muutos onkin järjestää tilaa sille, minkä jo tiedän hyväksi.
Muutoksen ei tarvitse alkaa moitteesta
Voin haluta vahvistua ajattelematta, että olen nyt kelvoton. Voin opetella uuden taidon ilman, että aiempi osaamiseni muuttuu mitättömäksi. Voin tunnistaa huonon tavan puhumatta itselleni kuin ihmiselle, johon olen lopullisesti pettynyt.
Tämä ei poista vaivannäköä. Se muuttaa sitä, millaisesta lähtökohdasta lähden liikkeelle. On eri asia rakentaa itselle jotakin hyvää kuin yrittää jatkuvasti päästä itsestään eroon.
Ehkä tämän vuoden ensimmäinen kysymys voisi olla pienempi ja tarkempi kuin ”millainen minusta pitää tulla”. Missä arjen kohdassa haluaisin olla enemmän läsnä? Minkä yhden asian tekisin toisin, jos en yrittäisi todistaa muutoksella mitään?
Uusi vuosi saa tuoda uutta. Mutta kaiken minussa ei tarvitse vaihtua sen mukana. Osa matkasta voi olla sen huomaamista, mitä minussa on jo sellaista, jonka kanssa haluan jatkaa.
