Jokin mahdollisuus näyttää juuri oikealta. Kiinnostava tehtävä, kunnianhimoinen tavoite, uudenlainen elämä. Kun siitä kertoo, muut ymmärtävät heti, miksi se on hieno asia.
Vasta myöhemmin saattaa huomata, että ajatuksessa viehätti erityisesti se ihminen, jolta sen saavuttamisen jälkeen näyttäisi. Rohkealta. Menestyvältä. Vapaalta. Sellaiselta, jolla on suunta.
Tämä ei tee toiveesta väärää. Ihminen elää suhteessa muihin, eikä omia haluja voi irrottaa kokonaan ympäristöstä. Mutta minusta kannattaa välillä kysyä, kaipaanko itse kokemusta vai siitä muodostuvaa kuvaa.
Toiveen arki kertoo jotakin
Mielikuvassa näkyy usein huippukohta. Arjessa mukana ovat myös toistot, hankalat osuudet ja päivät, joista ei ole erityistä kerrottavaa.
Jos haaveilen kirjoittamisesta, haluanko myös istua tekstin ääressä silloin, kun lause ei löydy? Jos kaipaan enemmän vapautta, haluanko kantaa myös valintojen epävarmuutta? Jos toivon läheisyyttä, annanko tilaa toiselle silloinkin, kun hän ei sovi minun suunnitelmaani?
Kysymysten tarkoitus ei ole lannistaa. Ne tuovat toiveen lähemmäs elämää. Joskus halu vahvistuu, kun siitä tulee konkreettinen. Joskus huomaan, että kaipasin jotakin muuta kuin tämän tavoitteen.
Jos kukaan ei tietäisi
Yksi ajatuskoe kiinnostaa minua: haluaisinko tätä, jos en voisi kertoa siitä kenellekään?
Se ei ole aitouden testi, josta pitää saada oikea tulos. Monet tärkeät asiat sisältävät näkyväksi tulemisen, ja tunnustuksen kaipaaminen on inhimillistä. Mutta kysymys voi näyttää, kuinka suuri osa toiveesta tarvitsee yleisön ja mikä siinä kutsuu minua silloinkin, kun kukaan ei katso.
En usko, että löydämme jostakin täysin puhtaan oman tahdon, jota muiden vaikutus ei kosketa. Ehkä riittää rehellisempi keskustelu itsen kanssa. Tämä kiinnostaa minua. Tämä taas kiinnostaa minussa sitä osaa, joka haluaa tulla hyväksytyksi. Molemmat ovat olemassa.
Kun erotan ne edes vähän paremmin, voin valita tietoisemmin. Ja ehkä rakentaa elämää, jossa oma kokemus tuntuu yhtä tärkeältä kuin ulospäin näkyvä kuva.
