Uuden asian äärellä vaikeinta ei aina ole itse asia. Vaikeinta voi olla se, ettei enää näytäkään osaavalta. Kysymys tuntuu liian yksinkertaiselta. Oma yritys kömpelöltä. Vieressä joku toinen näyttää ymmärtävän heti.
Kokemuksesta on paljon hyötyä, mutta sen mukana voi tulla huomaamaton vaatimus: minun pitäisi tietää. Ei vain omasta alastani, vaan melkein kaikesta, mihin ryhdyn. Mitä kauemmin olen ollut se, jolta kysytään, sitä oudolta voi tuntua olla se, joka kysyy.
Minusta tässä on jotakin lempeästi koomista. Haluamme kehittyä, mutta toivomme voivamme ohittaa vaiheen, jossa kehittymisen tarve näkyy.
Osaaminen ei siirry kokonaisena
Voin olla yhdessä asiassa kokenut ja toisessa aivan alussa. Se kuulostaa itsestään selvältä, kun puhutaan toisesta ihmisestä. Omalla kohdalla asia voi tuntua nololta. Ikään kuin uusi epävarmuus paljastaisi, ettei aiempikaan osaaminen ollut todellista.
Mutta aloittelijuus ei peruuta kokemusta. Se kertoo, että olen tullut sen reunalle. Sellaiseen kohtaan, jossa vanha taito auttaa osan matkaa ja loppu täytyy opetella.
Tähän tarvitaan myös ympäristöä, jossa kysymys saa olla yksinkertainen. Kaikki oppimisen vaikeus ei ole ihmisen asenteessa. Jos keskeneräisyydestä rangaistaan tai harjoittelulle ei ole aikaa, pelkkä kehotus olla rohkea ei auta pitkälle.
Mitä uskaltaisin, jos en suojelisi vaikutelmaa?
Silti voin kysyä itseltäni, missä kohtaa suojelen enemmän kuvaa osaavasta ihmisestä kuin mahdollisuutta oppia. Jätänkö jotakin tekemättä, koska ensimmäinen yritys ei olisi vielä sellainen, jonka haluan näyttää?
Kaikkea ei tarvitse oppia yleisön edessä. Saa harjoitella rauhassa, pyytää apua ja valita turvallisen ensimmäisen askeleen. Oppiminen ei tarvitse nöyryytystä ollakseen aitoa.
Mutta se tarvitsee jonkinlaisen luvan olla vielä osaamatta. Luvan, jota kukaan muu ei voi kokonaan antaa puolestani.
Ehkä voisin ajatella aloittelijuutta paikkana, johon pääsen, en tilanteena, johon joudun. Todisteena siitä, ettei kokemukseni ole vielä piirtänyt valmiiksi kaikkea, mihin elämässäni on tilaa.
